Ajatuksenjuoksua...

Viime viikonloppuna meillä oli Tolosen Lauran luona illanistujaiset, koossa useampi BF-kilpailija. Oli todella mukava ilta, syötiin hyvin ja juteltiin lajista ja elämästä lajin ulkopuolella. Itse sain paljon ajateltavaa muutamasta aiheesta jota sivusimme,eli hyvin antoisa ilta :) Tämän lajin parissa on tutustunut aivan valloittaviin, sydämellisiin ihmisiin, joiden kanssa toki on hyvä päästä keskustelemaan lajiin liittyvistä seikoista,  mutta joille voi uskoutua myös muissa asioissa.

Allekirjoittanut tankkasi illan aikana kasapäin kaikkia herkkuja -hyvällä omallatunnolla. Minulta on joskus kysytty, enkö ota paineita jos läsnä muita kilpailijoita, että pitäisi syödä terveellisesti ja noudattaa "fitness-normeja". Tämä ajatusmalli tuntuu itsestäni oudolta, jos mieleni tekee jotain hyvää, syön sen siitä riippumatta miltä se kenties näyttää muiden silmissä. Muutenkin fitness-muotti tuntuu olevan kapeakatseinen, enkä kaikilta osin koe olevani "lajinomainen".

Syöminen ja sitä kautta kunto on yksi näistä asioista, joita ulkopuoliset tuntuvat tarkkailevan eniten. IIhmisillä on vääristynyt kuva siitä, että tulisi olla ympäri vuoden todella siistissä kunnossa, kisakunto ihanteena myös kisakauden ulkopuolella. Kilpailijan oletetaan syövän jatkuvasti tiukkaa ruokavaliota noudattaen, kuljettavan ruokapurkkeja mukanaan osana arkielämää joka päivä...

Itse en tältä osin sovi gendreen laisinkaan. Kisakauden ulkopuolella en todellakaan halua olla sidottu ruokavaliohin, dieetillä purkkielämää saa viettää ihan tarpeeksi. Rakastan hyvää ruokaa ja herkkuja, joten sallin itselleni silloin tällöin herkuttelua offilla. Syön toki järkevästi tarvittavia ravinteita/rakennusaineita ympäri vuoden, mutta sen sivussa syön myös vapaammin. Näin ollen paino nousee ( nyt +15kg kisapainoon ) ja tämä ei itseäni huoleta kyllä :) En usko järjettömään bulkkaukseen, turha kerätä mieletöntä lisäpainoa, joka on kuitenkin taas kovalla työllä revittävä pois, mutta pehmenemiseen uskon kyllä kisakaudesta palautumisen ja taas lihaskasvun maksimoinnin kannalta. Ja suoraan sanoen, rennompi elämä palauttaa eniten sitä korvien väliä, niin jaksaa olla puoli vuotta taas askeetikko kun dieetti koittaa :))

Kukin tyylillään toki, itse en kuitenkaan näe ihanteena sitä, että jäädään liian tiukasti tarkkailemaan kehoa, kontrolloimaan syömisiä ja näin ollen pidetään sekä fysiikkaa ja päätä varsin kovilla. Tämän lajin parissa paljon syömishäiriöitä, laji varsin armoton etenkin naisille, joita arvotetaan usein elämässä muutenkin paljon ulkonäön perusteella. Jos oma identiteetti perustuu pitkälle omaan fyysiseen kuntoon ja ulkonäköön, voi tuloksena olla itsekontrollin kierre, josta on vaikea päästä pois...

Itsekään en ole ollut immuuni näille ajatusmalleille, ensimmäisen dieetin aikana keho ja pää oli sen verran kovilla, että siitä olisi ollut mahdollista jäädä vahingollisia käyttäytymismalleja päälle pidempäänkin, mutta onneksi tilanne normalisoitui tuolloin nopeasti. Silloin ymmärsi oman fysiikan rajallisuuden, sen että ei voi vaatia itseään venymään rajattomasti ja kuinka tunnistaa niin fyysinen kuin henkinenkin väsymys itsessään.

Lajissa paljon hyvää, kuten missä muussakin urheilussa, enkä voisi kuvitella luopuvani tästä omasta elämäntavastani :) Urheileminen tuo fyysisen kunnon lisäksi myös henkistä tasapainoa ja laji on tärkeä sosiaalinen yhteisö. Rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset elämässäni ovat tulleet useimmat lajin parista ja se on suunnaton rikkaus! Harrastan tätä koska se antaa itselleni tavan haastaa itseäni, saan tyydytystä pystyessäni ylittämään itseni fyysisesti, pysyn toiminnallisena ja energisenä urheilun myötä.

Tällä hetkellä lajit kovassa nousussa, mikä tietty hieno asia periaattessa. Se, että ihmiset kiinnostuvat elintavoistaan ja urheilevat enemmän, on kauaskantoisesti todella hyvä asia! Kuitenkin tässä "kaikki mulle heti nyt"-kulttuurissa, on ehkä joillain hieman vääristynyt lähtökohta kisaamisen suhteen: ei ymmärretä lajien vaativan oikeasti kovaa työtä, vuosien suunnitelmallista treenausta, vaan ollaan lähdössä kilpailemaan välillä hyvinkin kevyin perustein. Motivaation lähteet eivät välttämättä löydy itse urheilemisesta tai omista sisäisistä motivaattoreista, vaan tulevat ulkopuolelta. Halutaan ympäristön ihailua, julkisuutta, päästä esille hinnalla millä hyvänsä. Tällöin ollaan alttiimpia myös henkisille ongelmille, jos laji ja kisaaminen ei täyttänytkään omia (epärealistisia) odotuksia...

Itse pikemminkin usein pyydän kilpailemaan haluavia pysähtymään miettimään omia motivaattoreitaan. Kannustan toki haastamaan itseään terveellisesti, asettamaan tavoitteita, jotka mahdollista saavuttaa. Nauttimaan enemmän itse matkasta kohti kilpailuja, kuin kisapäivästä ja hetkestä esillä. Kuuntelemaan kehoaan ja mieltään ja etenemään niiden ehdoilla. Antamaan fysiikalle ja mielelle aikaa kasvaa ja kehittyä kilpailuja kohti.

Toki jollain saattaa olla kisahaaveita, vaikka fysiikka kenties ei rakenteeltaan ihanteellinen tai lihasmassaltaan valmis, ja tavoite voi olla sijoituksen sijaan se itsensä haastaminen. Mikäli kilpaileminen lähtee terveistä motivaattoreista, nostan hattua totta kai kaikille kilpailijoille. Dieetti ja lavalla esiintyminen yleisön edessä, itsensä pistäminen likoon ovat suuria saavutuksia, joita arvostan kyllä! Jokaisella meillä on eri lähtökohdat, eri tavoitteet ja tapa valmistautua lajiin. Toivon, että jokainen löytää sen tavan toimia, joka antaa onnistumisen elämyksiä, jättää hyviä kokemuksia ja ehkä opettaa tuntemaan itsensä paremmin projektin edetessä...

Tälläistä ajatuksenjuoksua tällä kertaa :) Nyt lähden itse toteuttamaan itseäni selkätreenin parissa, jonka jälkeen saan vierailulle ja treenautettavaksi hyvän ystäväni Nooran!