Genetiikkaa vai kovaa työtä?

Tämän lajin parissa saa paljon palautetta totta kai ulkomuodostaan...välillä positiivisia kommentteja, välillä negatiivisia. Tiettyyn rajaan asti ymmärrän tarpeen kommentoida ja joissain tilanteissa rakentava palaute on jopa tervetullutta, totta kai. Mutta sitä en allekirjoita, että jos on valinnut keholajin, on ulkonäkö validi arvottamisen mittari ja esille tuotava asia joka tilanteessa...

Silloin kun olen lavalla, olen arvosteltavana. Käsittelen palautteen aina innostuneen odottavana: palautetta on toki kilpailusijoitus, sen kertaisen  kilpailun line upin linja / taso ja miten itse sijoittuu siihen, tuomareilta ja ympäristöstä saatava erillinen palaute koskien kisakuntoa / rakennetta / esiintymistä jne. Sen hetken olen tietoisesti arvioitavana.

Mutta kun poistun lavalta, silloin kun olen "offseasonilla", treenaan perustreeniä salilla  tai suoritan arkiaskareita salin ulkopuolella : tällöin en koe, että se miltä näytän olisi tärkein identiteettiäni määrittelevä tekijä.

Ajattelen toki fysiikkaani sen verran, että muokkaan sitä valinnoilla, painotan tiettyjä lihasryhmiä treenatessa, liikunnan ilon lisäksi rakennan kehoa kohti senhetkistä OMAA tavoitefysiikkaa. Mutta en koe, että olisin VAIN senhetkisen rasvaprosentin tai lihasmassan summa. Tässä lajissa fyysinen ulkomuoto kenties sen verran "provosoiva" tahtomattaan, että nousee liian vahvaksi määrittäväksi tekijäksi.

Siksi jaksan aina välillä ihmetellä kärkästä tarvetta antaa vahvaakin palautetta, jonka merkitys tuntuu olevan antajalleen suurempi kuin minulle. Hämmentävää, jos joku kokee häiritseväksi sen olenko liian iso / pieni / pehmeä tms. Oikeus mielipiteisiin toki, mutta olen pahoillani ( tai oikeasti en ole ): ne eivät kilpailutilanteen ulkopuolella ole olennaisia minulle...

Aiemmin olin tekemisessäni liiankin vaatimaton, nykyään pyrin antamaan itselleni kunniaa enemmän tehdystä työstä. Olen jokaisen muita mahdollisesti häiritsevän lihasgramman eteen tehnyt KOVAA treeniä, vuosikausia. Kaikkein raivostuttavinta on, kun tullaan vertaamaan tuloksia / tehtyä työtä, ja kuitataan kaikki kommenteilla " olet vain geneettisesti taipuvainen lihasmassaan ", tai "helppohan se on, jos se on geeneissä"... Ei, ei määrittelevä tekijä ole kohdallani genetiikka, vaan kova työ: pitkäjänteisyys, kivunsietokyky, kehon hallinta, mielen hallinta ja ne lukemattomat ja taas lukemattomat työtunnit salilla. 

Teen töitä salilla ihan itseäni varten. Treenaan huolellisesti, ajatuksella, tarkoituksenmukaisesti omien lähtökohtieni perusteella. Treenin ajan olen aivan keskittynyt omaan suoritukseeni. En pidä siitä, jos ajatus harhailee ja kontakti treenattavaan lihakseen herpaantuu.

Pyrin tekniseen, analyyttiseen, vahvaan urheilusuoritukseen. Olen parantanut tekniikoitani huimasti koko ajan, ja pyrin kehittymään tekniikoissa kerta kerralta. Ennenkaikkea treeni on minulle henkinen "flow"-tila, mahdollisuus tyhjentää mieli ylimääräisestä, fyysinen rasitus on henkisesti rentouttavaa ja paineita purkavaa.

Voi tehdä vaikka sarjan hauiskääntöä, esim. 3x8 toistoa...tai voi TEHDÄ ne esim.3x8 toistoa. Tämä on suuri ero salilla treenaajien välillä: ei mikään treeniohjelma tai suoritetut sarjamäärät itsessään kehitä, vaan kyse on sadoista pienistä nyansseista, joilla lihasta kuormitat / hermotat. Ja tämä on vahvuuteni. Rakenteelleni en lihasten liitoskohtien, mittasuhteitten jne. suhteen voi mitään, mutta muuten voin yrittää muokata kehoa: tärkein työkalu on tällöin mieli ja keskittyneisyys!

Salilla en riudo, remmo, riehu, voihki ja mekasta. Ulkopuolelle voi näyttää tekeminen hyvinkin eleettömältä ja siten kevyeltä. Mutta kontakti lihakseen on parantunut vuosi vuodelta, pyrin käyttämään lihasta maksimaalisesti jo ensimmäisessä toistossa, joka toistolla ajatus on vain lihaksessa : muutan tarvitteassa koko ajan tempoa, painopistettä tms. Yksittäinen toisto on parhaimmillaan krampin rajoilla, ja joissain lihasryhmissä ei voikaan supistaa niin huoleella kuin haluaisi, koska lihas kirjaimellisesti kramppaisi kiinni. Pää on yhtä kovilla kuin keho, treenin jälkeen en osaa sanoa, kuka oli salilla yhtä aikaa tms, Treenatessa en juttele muille, koska en pysty / halua havainnoida muuta. Minulle tämä sopii.

Haluanko tuoda esiin, että suoritan paremmin kuin muut?
En. Joka ikinen salipäivä pyrin nöyränä oppimaan jotain uutta, toivon pystyväni parempaan suoritteeseen huomenna. Juuri tämä nöyryys ja analyyttisuus on se, mikä pitää tekemisen mielekkäänä,  suoritus tuntuu aina uudelta.

Joku toinen ei tästä "nysväämisestä" saisi tyydytystä, joku kaipaa enemmän agressiivisuutta, suoraviivaista tekemistä ja tyydytystä vaikka puhtaatsi voimatasojen seuraamisesta ja raskaan mekaanisen kuorman liikuttamisesta. Se suotakoon: kunhan nauttii tekemisestä ja se palvelee omia tavoitteita.

Lajin parissa kaikki halutaan kuitenkin nykyään nopeasti, välillä liiankin nopeasti. Ympärillä saa seurata epäeettisiäkin valintoja, kehitystä haetaan kyseenalaisin keinoin. Kun tuon esiin oman eriävän mielipiteeni, saan vastaukseksi " se on epäreilua jos sinulla on 10 vuoden etumatka, on oikeus kiriä sitä kiinni"...niin, voihan asian nähdä noinkin. Vai olisiko niin, että ne jotka ovat sen 10 vuotta tehneet sitä kovaa työtä, ansaitsisivat sen mahdollisen eron esimerkiksi lihasmassan määrässä? Olisiko se työ, tekeminen ja juuri se hidas kehittyminen ja samalla henkisesti kasvaminen itse asiassa se olennaisin osa prosessia ja saavutettu fysiikka näiden sivutuote?

Tämän lajin parissa on vaara, että identiteetti on vahvasti kiinni fyysisestä habituksesta: arvotetaan itseä sen mukaan, miltä näyttää muiden silmissä ja kuinka paljon saa huomiota ympäristöltä. Ulkonäkö voi kuitenkin pettää: se kaunein ihminen ei välttämättä ole aina sisäisesti kaunein, lihaksikas ihminen ei se sisäisesti vahvin...

Toki itsekin olen vahvasti muokannut kehoani ja se on yksi itseilmaisun muoto, haen fysiikkaa joka tuntuu "omalta"...silti vaikka ulkoinen olemus herättäisi tunteita, se on aina vain pintaraapaisu ihmisestä. 

Kaikille meille tekisi hyvää välillä pyrkimys nähdä lähimmäisemme fyysisen ulkokuoren taakse...maailma olisi varmasti rikkaampi niin.